Suomalaisessa peruskoulussa toteutetaan inklusiivista opetusta. Sen ydinajatus on, että kaikki lapset opiskelevat samoissa yleisopetuksen luokissa tuen tarpeesta riippumatta. Inkluusion tavoite on, että jokainen oppilas otetaan huomioon omana itsenään. Tämä on ajatuksena ja ideologiana ihastuttava, mutta valitettavasti todellisuus on tällä hetkellä vielä kaukana ihannetilanteesta.
Kun inkluusiota alettiin toteuttaa, erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden pienryhmiä lakkautettiin hurjaa vauhtia. Ajatus oli, että kun tukea tarvitsevat oppilaat siirretään yleisopetuksen luokkaan, myös erityisopettajat vapautuvat luokkiin luokanopettajien tueksi. Lisäksi koulunkäynninohjaajia piti saada luokkiin lisää.
Tässä kohtaa ollaan menty pahasti pieleen. Erityistä tukea tarvitsevat oppilaat ovat kyllä yleisopetuksen luokissa, mutta tuki, jota oppilaat ja opettajat olisivat tarvinneet, on jäänyt saamatta.
Luokat ovat nyt todella heterogeenisiä. Luokanopettajilla, joiden koulutusohjelmaan kuuluu vain yksi pakollinen kurssi erityispedagogiikkaa, on paljon erityistä tukea tarvitsevia oppilaita. Luokissa on entistä enemmän oppilaita, jotka tarvitsevat tukea oppimisessa ja/tai käyttäytymisessä. Tämä johtaa siihen, että opettajan aika menee pääasiassa näiden oppilaiden tukemiseen ja muut oppilaat jäävät liian vähälle huomiolle.
“Yksikin oppilas, joka konttailee pöytien alla tai huutelee/kiroilee koko tunnin ajan, vaatii opettajalta täyden huomion, saati jos hän on aggressiivinen. Silloin valvonnan täytyy olla jatkuvaa jokaisessa hetkessä. Valitettavasti tällöin kaikki he, jotka myös tukea kaipaavat (rauhallisemmat oppilaat, joilla on oppimisen kanssa haastetta), jäävät usein ilman tukea, koska opettajan huomio yksinkertaisesti menee pelkästään työrauhan ylläpitoon”, totesi eräs luokanopettaja.
Lisäksi luokkakoot kasvavat koko ajan. On selvää, että tuen puuttuessa ja luokkakokojen kasvaessa oppilaat kärsivät tilanteesta eniten. He eivät saa tarvitsemaansa tukea koulunkäyntiin. Opettajat tekevät varmasti parhaansa, mutta isoissa luokissa aika ei riitä siihen, että opettaja ehtisi huomioida kaikki oppilaat heidän tarvitsemallaan tavalla ja antaa heille riittävästi tukea. Luokanopettajilla ei ole myöskään sitä tietoa ja taitoa, mitä erityisopettajat ovat saaneet koulutuksessaan. Tämä johtaa siihen, että sekä oppilaat että opettajat väsyvät ja turhautuvat.
Luokanopettajaksi ihan pian valmistuva kertoi, että ei ole hakenut opetusalan töitä ollenkaan. “Harjoittelu- ja sijaisuuskokemukset ovat olleet tämmöiselle tunnolliselle tyypille turhan kuormittavia. Ei silleen, ettenkö pärjäisi, mutta onko tämä se juttu, jota haluan elämältäni?”
Ymmärrän täysin tämän valmistumisen kynnyksellä olevan opettajan mietteet. Haluammeko me Oulussa menettää tunnolliset opettajat opetusalalta vain siksi, että emme pysty tarjoamaan työolosuhteita, joissa työtä pystyy tekemään ammattitaidolla kokematta riittämättömyyden tunnetta?
Oulussa voimme vaikuttaa siihen, mitä alueemme oppilaille ja kouluille kuuluu. Voimme vaikuttaa siihen, saavatko lapset ja nuoret tarvitsemansa tuen ajoissa ja panostetaanko täällä turvalliseen ja hyvinvoivaan kouluyhteisöön. Annetaan opettajille opetusrauha ja oppilaille oppimisrauha.
Miia Lehtisaari
KM, erityisluokanopettaja, yhdyskuntalautakunnan jäsen (kok.)
